Olin viime viikonloppuna hiihtämässä miesystäväni kanssa. Tänä talvena ei ole paljoa aurinkoa näkynyt. Uutisissa sanottiin, että Suomessa on ollut viimeksi näin pimeätä 50 vuotta sitten. Onko aurinko unohtanut meidät? Toivottavasti ei. Mekin suomalaiset tarvitsemme d-vitamiinia auringosta. Purkista niitä ei jaksa koko ajan popsia.
Onneksi olen luonteeltani ulkoihminen. Minua alkaa ahdistamaan jos en pääse joka päivä ulos. Liekö lapsuudesta juurtunut ulkoilu. Lapsina olimme aamusta iltaan veljeni kanssa ulkona. Kesät talvet. Asuimme maalla ennen kouluikää ja maalaistalossa ei sisäleikkeihin panostettu. Meillä oli hiekkalaatikko ja leikkimökki. Punatiilistä saimme rakennella kaikkea ja kerätä luonnosta kasveja ja kiviä. Metsä oli meidän leikkikenttänämme. Kivet ja kalliot olivat linnojamme.
Kaupungissa ei ole yhtä luovaa eläminen ulkona kuin ennen vanhaan maalla. Lapsille rakennetaan leikkipuistoja ja ulkoilukenttiä, joissa voi pelata. On hyvä, että kotikaupungissani on talvella panostettu hiihtämiseen kun kaikessa säästetään. Löysin viime talvena ladunmajan jota olen innokkaasti käyttänyt vapaapäivieni puitteissa. Ladunmaja on ollut vuosikymmeniä mutta vasta viime talvena löysin itsestäni sisäisen hiihtäjän. Olen kehittynyt hiihdossa niin, että pienet alamäet uskaltaudun jo laskemaan. Isommat voivat viedä hengen. Ne kävelen alas.
Ladunmajalle pääsee latuja pitkin läheltä kotoani. Pitää vaan kävellä ensin noin kilometri. Olen muutaman kerran hiihtänyt talvessa sinne kotoa. Mäet ovat aika isoja joten mieluiten olemme ajaneet ladulle autolla ja minä olen hiihtänyt 4 km lenkin ja miesystäväni hiihtää yleensä ladun kympin. Minäkin olen kerran talvessa käynyt kiertämässä kympin mutta se on aika vaarallinen. Latukone ei pääse sinne ja latu syntyy hiihtämällä. Maisemat ovat kauniita kympillä. Siksi minulla onkin kamera usein mukana. Varsinkin aurinkoisina päivinä. Nuorin poikani on joskus mukana hiihtämässä. Otamme usein evästä mukaan ja pysähdymme syömään niitä matkan varrella.
Laitoin tähän blogiini kuvia ladunmajalta. Ladunmaja muodostuu isosta tuvasta jossa on keittiö. Sitten on puuliiteri, wc ja ulkosauna. Saunaa ja ladunmajan tiloja voi vuokrata kesällä. Kai myös talvellakin.
Minun rakaat tädiltä saamani sukset menivät poikki pari viikkoa sittem. Sain sukset kymmenen vuotta sitten kun olimme lähdössä Kivijärvelle mökkeilemään tätini ja lasteni kanssa. Hän antoi minulle omat vanhat Karhun sukset ja niihin ostettiin uudet Salomonin siteet ja monot. Sukset olivat varmaan jo 30 vuotta vanhat. Nyt ne tulivat latunsa päähän. Liimaukset alkoivat irvistelemään ja kun menin jhiihtämään jäälle, sukset imaisivat vettä. Puu pehmeni ja meni poikki. Siihen loppui niillä hiihtäminen. Olin juuri hetkeä aikaisemmin sanonut ladulla miesystävälleni, että sukset kulkevat paremmin kuin koskaan. Minua harmitti kovasti luopua rakkaista suksistani. Uudet Karhut odottivat kotona. Olin ostanut ne viime talvena alennusmyynnistä. En kuitenkaan ollut ottanut niitä käyttöön. Olin jotenkin aavistellut vanhojen Karhujeni matkan loppuvan. Uudet karhut eivät tunnu yhtä hyviltä. Voitelu on vielä hakusassa ja ne menevät välillä liian lujaa ja välillä tökkivät.
Yläkuvassa olen rakkaiden Karhujeni kanssa.
Olen alkanut vasta yli nelikymppisenä hiihtämään. Tätini innostuksen ansiosta. Minulla on aina ollut huono tasapaino ja pelkään vauhtia. Jalat massa tai uimalla on turvallisinta liikkua. Peruskoulu vuosina inhosin hiihtämistä murrosiästä puhumattakaan. Yksi syy voi olla se, ettei minulla ollut kunnon välineitä ja koin, että muut olivat aina parempia hiihtämään ja minua joutui aina odottamaan. Olen yrittänyt innostaa lapsiani liikkumaan ja lähteä heidän kanssa ulkoilemaan. Hiihtäminen voi olla mukavaa kun sen tekee omat taidot ja rohkeuden huomioiden. Alussa hiihtelin vain tasasella. Sekin voi olla mukavaa kun lähtee järven jäälle hiihtämään. Kevät auringon paistaessa.
Alakuvassa on kartta hiihtoreiteistä joita ladunmaja tarjoaa. yleensä kierrän tuon punaisen silmukan.
Kahvi ja leivät tai pulla kuuluvat asiaan oli sitten hiihto lenkki kuinka lyhyt. Luonnossa on mukava istua ja pysähtyä kuuntelemaan tuulta ja lintuja. Minulla on tapana hiihdellä hitaasti ja tutkia lumesta jänisten ja ilvesten jälkiä. Linnut pitävät kovaa ääntä. Miesystäväni on ottanut hiihtämisen kuntoiluna ja hän hiihtääkin verenmaku suussa yrittäen tehdä omaa ennätystään kympin ladulla. Ilmankos hänellä kasvaa lihakset ja minulla ei. Mutta ei sen väliä. Parasta on se, että nauttii hiihtämisestä. Jokainen omalla tavallaan.
